Nyt on taas niitä hetkiä, jolloin voisi toivoa, että kaikki olisi paremmin. En tiedä sitten, että onko se vaan sitä, etten osaa suhtautua elämään positiivisesti. Näen kaiken negatiivisena, menneisyyden, nykyisyyden ja etenkin tulevaisuuden. En kuitenkaan halua pilata mahdollisuuksiani selviytyä tästä masennuksesta, mutta en näe syytä hakea apua, koska minulla ei ole mitään saavutettavaa elämässäni. Ei ole mitään, minkä takia haluaisin olla onnellinen, eikä myöskään ole ketään, jonka takia tekisin ylipäätänsä yhtään mitään parantaakseni elämääni. Kuitenkin kaikki aina sanoo, että pitäis tehä jotain ettei kaikki olis niin huonosti. Millä helvetin motivaatiolla minä sen teen? Rukoilen tältä niinsanotulta jumalalta voimia jatkaa elämää? Ei kiitos. En usko jumalaan. Uskon korkeampaan voimaan joka ohjaa meidän elämäämme haluamaansa suuntaan. Tämä korkeampi voima on myös päättänyt että minun elämäni menee päin helvettiä. Siinä vaiheessa, kun tämä korkeampi voima päättää, että olen kärsinyt tarpeeksi ja haluaa, että elämässäni on jotain muutakin täytettä kuin tietokone, pleikkari ja musiikki, elämäni menee vihdoinkin raiteilleen. Ainakin toivottavasti. Siihen mennessä tosin olen varmaan jo kerennyt alkoholisoitua, velkaantua ja menettää viimeisetkin kaverini sekä monta mahdollisuutta olla onnellinen. Toivon mukaan saan Raahesta kämpän ja onnistun edes jollain tapaa siellä nousta jaloilleni. Ehkä sieltä löytyy onni, tai sitten ei. Sitä ei voi tietää. Kuten ei myöskään sitä, että meneekö siellä kaikki ihan vituiksi, mikä saattaa olla todennäköisempää, koska kaikki on jo mennyt vituiksi täällä.