En ymmärrä itseäni, saatika sitten sitä, miksi joskus motivaatiota ei yksinkertaisesti ole. Olen ollut kohta kuukauden poissa koulusta, sairaslomalla. Syynä vakava masennus. Normaali ihminen ei ymmärrä pakolla, miksi joillakin on vaikeeta. Sitä ei voi selittää järjellä, vaan se on henkilökohtaista. Kaikki kärsivät masennuksesta eri syistä. Ainakaan omaan masennukseeni en ole löytänyt parannuskeinoa vielä. No, yhdessä vaiheessa olin onnellinen, ja uskoin että kaikki kääntyy paremmaksi. Mutta niin ei tapahtunut sittenkään. Ainakaan omassa elämässäni ei ole paljoa onnellisia hetkiä. Ainoa asia, jonka olen huomannut antavan edes jonkinlaista onnen tunnetta, on läheisyys. Olen hellyydenkipeä ja toivoton romantikko, mutta vielä ei ole löytynyt sellaista ihmistä, jonka kanssa olisin onnellinen, ja joka pitäisi minusta sellaisena kuin olen. Ainakin omassa kotikaupungissani kaikki takertuvat ulkonäöllisiin seikkoihin ja menneisyyden virheisiin kuin takiaiset hiuksiin ja vaatteisiin. En ymmärrä, mutta ehkei minun ole tarkoituskaan ymmärtää.

Milloinkohan löydän keinon, joka irroittaa minut tästä masennuskierteestä? Sitä päivää odotellessa elän päivä kerrallaan, ja katson mihin Luoja minut vie.